Across the Universe

Jukebox musikaalit, eli musikaalit jotka hyödyntävät aiemmin levytettyjä kappaleita, ovat tutumpia teattereiden lavoilta, mutta eivät aivan vieraita elokuvaformaatissakaan. Yleensä musiikkia löytyy laidasta laitaan useilta eri esittäjältä (esim. Moulin Rouge, Blues Brothers) tai sitten keskipisteenä on yhden bändin tuotanto, jolloin on varsin tavanomaista, että artistit itse ovat elokuvan pääosassa. Esimerkkejä ovat mm. 60-luvulla tehdyt Beatles-elokuvat (A Hard Day’s Night ja Help!) sekä modernimpi Spaissareiden oma elokuva vuodelta -97.

Across the Universen kaltaiset tapaukset ovat kuitenkin harvassa. Vaikka musiikki kostuukin täysin Beatlesin tuotannosta elokuva liittyy itse bändiin hyvin epäsuorasti. Yhtymäkohtia tosin on aikakaudessa (60- ja 70-lukujen vaihde) sekä vahvassa pasifismihengessä.

Elokuvassa Jude (Jim Sturgess), nuori liverpoolilainen, saapuu Yhdysvaltoihin tavatakseen isänsä. Paikan päällä hän tutustuu hienostoperheessä asuvaan Maxiin (Joe Anderson) ja tämän siskoon Lucyyn (Evan Rachel Wood). Kolmikko ystävystyy ja päätyvät asumaan New Yorkiin, jossa sodanvastainen hippiliike on kukoistamaisillaan. Samalla Lucyn ja Juden välinen ystävyys alkaa kehittyä joksikin suuremmaksi.

Fridan ja Tituksen ohjaajan tunnettu Julie Taymor on vahva visuaalinen artisti. Hänen historiansa japanilaisen teatterilavastuksen ja nukke-esitysten parissa näkyy myös selkeästi hänen ohjauksissaan; Across the Universe ei ole tässä suhteessa poikkeus.

Vaikka Beatles ei yhtyeenä elokuvassa esiinnykkään on bändin tuotanto, aina musiikista elokuviin asti, vahvana taustavaikuttajana Taymorin ohjauksessa. Yhtymäkohtia sekä suoria viittauksia löytyy sieltä täältä, selkeimpänä esimerkkinä loppupuolen konsertointi kerrostalon katolla. Visuaalisella areenalla vaikutteet on niin ikään paikannettavissa; Taymor ja kumppanit ovat nähneet Yellow Submarinensa.

Kuvallinen iloittelu nouseekin elokuvan vahvimmaksi osa-alueeksi. Mitä pidemälle elokuva etenee, niin sitä trippimäisemmäksi ja säkenöivemmäksi muuttuu myös musiikkiesitysten visualisointi. Kohtaukset muistuttavat melkein itsenäisiä musiikkivideoita, mutta eivät silti tunnu liian irtonaisilta muusta kontekstista.

Across the Universessä on sydän paikallaan, mutta käsikirjoitus ei saa sitä sykkimään. Heikosti pohjustetut hahmot vieraannuttavat varsinkin alkupuolella, ja vaikka tarina edetessään saakin kaivattua ryhtiä se ei onnistu pelastamaan kokonaisuutta.

Päähenkilöiden välinen romanssi jää tästä johtuen valjuksi, minkä takia myös elokuvan emotionaalinen lataus ei välity katsomon puolelle. Kun kahden ihmisen rakkaus on näin vahvassa osassa, niin olisi suotavaa että henkilöistäkin saisi jotain irti – ”köyhä poika” ja ”rikas tyttö” eivät itsessään riitä tekemään hahmoista eläviä.

Across the Universe jää ikävän falskiksi. Klassisen elokuvakerronnan hylkääminen olisi voinut koitua elokuvan eduksi, sillä tällaisenaan filmatisointi ei palvele kunnolla dramaturgian tai pätevän draaman ehtoja. Taymoren vahvat visuaalit yhdistettynä laadukkaisiin Beatles covereihin olisivat itsessään riittäneet elokuvan tukipylväiksi – nyt rakkausdraaman muotti ei vain tarjoa niille riittävän laveaa leikkikenttää.

Lyhyesti: Taymoren Beatles-musikaali on loistokkaan näyttävä, mutta draamaltaan ja hahmoiltaan ikävän ponneton.

101 Movies to Avoid – Allan Smithee

Kulttielokuvia kohtaan riitää aina jotain sanottavaa, etenkin niillä jotka ovat kriitikoiden ja elokuvafriikkien kanssa eri mieltä. “Citizen Kane oli tylsä”, “Casablanca turha”, “En ymmärtänyt Tree of Lifeä”. Tämä kaikki on ok. Jokaisella on mielipide jostakin, eikä kukaan oleta kaikkien olevan kaikesta yhtämieltä.

Kulttielokuvien kritiikki on myös virkistävää. Se tarjoaa toisen perspektiivin yleensä varsin yksipuolisena nähtyyn asiaan. Tämä tietenkin vaatii sen, että kritiikillä on jonkilaisia perusteita ja sen esittäjä osoittaa asiantuntemusta elokuvakulttuuria kohtaan; näin ei ole 101 Movies to Avoid kirjassa.

Muka ovelalla piilonimellä varustettu kirjailija listaa sata ja yksi yliarvostettua elokuvaa ja kertoo miksi jokainen niistä on oikeasti täysin turha tekele. Tai oikeastaan kirjoittaja ei edes kerro, hän vain sanoo elokuvien olevan “tylsiä”, “epähauskoja” tai “teennäisiä”. Hän ei  argumentoi tai osoita minkäänkaltaista elokuvatietoutta, vaan tukeutuu väittämissään väsyneeseen huumoriin ja provosointiin. Kirja muistuttaa pitkälti internetin trollikommenteista koostettua painosta, joka kuitenkaan ei heikossa provokatiivisuudessaan jaksa edes ärsyttää. Verbaalinen näppäryyskin on tasoltaan samaa kuin esiteineillä; “Ainoa hyvä asia leffassa oli näyttelijätär x:n tissit”, ” Leffasta tykkää vain äitinsä luona asuvat ikineitsyet”, “Naiset diggaa tästä leffasta, mutta ei miehet, ja jos diggaakin niin silloin tyyppi on homo.”.

Paljon kertoo kirjoittajasta myös se, että kirjan elokuvalista on vähintäänkin outo. En tiedä missä maailmassa eletään, kun väitetään että Mr. Beanin ensimmäinen elokuva, X-men tai The Beach ovat erityisen arvostettuja elokuvia.

Foundmagazine-sivustolta löydetty kuva post-a-notesta, joka kirjaan oli liimattu. Tuskin olisin itse osannut sitä edes paremmin sanoa.

5 parasta modernia musikaalia

Listoja, listoja, listoja. En ole ehtinyt katsoa suuremmin elokuvia viime aikoina, joten joudun arvostelujen sijasta turvautumaan listoihin ja muihin vapaamuotoisempiin kirjoituksiin. Kivaa vaihtelua sinänsä.

Kesällä saa ensi-iltansa mm. Tom Cruisen tähdittämä Rock of Ages, joka on elokuvaversio suositusta jukebox-musikaalista. Loppuvuodesta puolestaan valkokankaille saapuu yksi aikansa suosituimmista teatterimusikaalin klassikoista Les Miserables, eka kertaa musikaalimuotoisena elokuvasovituksena.

Kuten mikä tahansa elokuvagenre myös musikaali koki omat lasku- ja nousukautensa. 50- ja 60-lukujen vaihde oli Hollywood-musikaalin kulta-aikaa, toisaalta sitä elettiin myös äänen tullessa elokuviin 30-luvulla. 80- ja 90-luku olivat taantumuksellisia eikä elokuvamusikaalit olleet enään niin pinnalla. Vuosituhannen vaihteen jälkeen tilanne kuitenkin muuttui.

Olisi liioiteltua sanoa että eläisimme nyt musikaalien huippukautta, mutta toisaalta genren suosiota on vaikea kiistää. Mamma mia teki lipputuloillaan ennätyslukemia ja Moulin Rouge nousi hyvin nopeasti moderniksi klassikoksi. Musikaalit ovat silti nykyaikanakin riskisijoituksia, eikä niitä tuoteta ihan yhtä suurella antaumuksella kuin Hollywoodin studioaikoina.

Musikaalit itsessään jakavat mielipiteet. Toisille se on genremuotona liian todellisuutta rikkova ollakseen nautittava. On vaikea hyväksyä ekstempore laulukohtauksia, jotka tuntuvat rikkovan muuten realistista elokuvailmaisua. Kriittikä saa myös osakseen yleensä varsin yksioikoinen tarinantynkä joka musikaalien taustalla on; harva musikaali pääsee virallisesti yllättämään juonenkäänteillään tai ihastuttamaan poikkeavalla kerrontatavallaan.

Valtaosa musikaaleista onkin suurten tunteiden ylistyslaulua; Suru, ilo, rakkaus jne. Musikaalit on omiaan tulkitsemaan näitä tunteita, koska musiikilla ja laululla voidaan ilmaista asioita vahvemmin kuin käsikirjoitetulla dialogilla. Se tarjoaa myös genrensä puitteissa mahdollisuudet revittelevyyteen ja liioittelevuuteen. Musikaalit eivät juurikaan kysy hirveän tarkkoja pohjustuksia tapahtumilleen. Emotionaalinen kiinnittymisen tapahtuu nimenomaan musiikin ja laulun kautta, tässä mielessä klassinen musikaali pyrkii olemaan eeppistä, korkealentoista ja vaikuttavaa – sekä musiikillisesti että koreografisesti.

Sen sijaan että alkaisin listaamaan kaikkien aikojen parhaimpia musikaaleja (jolloin koko lista täyttyisi iänikuisista Laulavista sadepisaroista, Sound of Musicista, My Fair Ladysta jne.) koitan hieman siirtää katsettaa nykyaikaan ja listaan modernien musikaalien viisi merkkiteosta. Moderni musikaali on jotain joka on tullut 80-luvun jälkeen, eli esimerkiksi Greasen ja Rocky Horrorin kaltaiset “klassikot” eivät listalle kelpaa. Kuten huomaatte lista painottuu pitkälti 2000-luvun paremmalle puolelle. Samalla se on myös äärimmäisen rajoittunut ja koskee vain länsimaisia musikaaleja, vaikka esimerkiksi Intian Bollywoodissa musikaaligenre elää vieläkin hyvin vahvana.

Tällä kertaa elokuvat ovat arvojärjestyksessä. Jos mieleen tulee jotain teoksia jotka listalle teidän mielestänne kuuluisivat, niin ehdotuksia (ja mahdollisesti itselleni uusia tuttavuuksia) otetaan ilomielin vastaan.

5. Pieni kauhukauppa (1986)

Listan ainoa 80-luvun tuotos on pienimuotoinen, tumman huumorin kyllästämä komediamusikaali ja lajissaan erittäin mainio sellainen. Nukkemaestro ja Yodan äänenäkin tunnettu Frank Oz oli Pientä kauhukauppaa ennen ohjannut kaksi nukkepainotteista elokuvaa; Tumma kristalli ja Muppetit Manhattanilla. Pienessä kauhukaupassa nuket korvataan jättimäisellä lihansyöjäkasvilla (Audrey II) josta myös tulee elokuvan juonimoottori, kun kasvi alkaa vaatimaan ruoaksi ihmisruumiita.

Elokuva on sovitus teatterimusikaalista 80-luvun alkupuolelta, jolloin teoksen sävellyksistä vastasi Disneykynäilijä Alan Menken. Musiikki muistuttaa rytmikkyydessään Motwonia ja tätä myös tukee kuoro-osuuksia laulava tyttötrio. Kukkakaupan nössykkää apulaispoikaa Seymorea esittää Haamujengistä tuttu Rick Moranis ja naispääosassa piipittävän ujoa Audreytä näyttelee teatteriversiostakin tuttu Ellen Greene. Mukana on myös koko joukko aikansa huippukoomioita, suurin osa pieninä cameon-rooleina. Steve Martin pääsee  herkuttelemaan täysin siemauksin sivuroolissaan sadistisena hammaslääkärinä.  Elokuvan nukkeanimointi ja erikoisefektit jättävät monet nykyiset CGI-räpellykset varjoonsa.

4. Chicago (2002)

Rob Marshall teki ohjaajana läpimurtonsa 6 Oscaria kahmineella Chicago musikaalilla. Tämän jälkeen miehen ura ei ole tarjonnut samaa loistokkuutta, vaikka mukaan on mahtunut yksi musikaaliohjaus lisää (Nine). Chicago on, ja tulee varmaan olemaan, Marshallin paras ohjaustyö.

Chichagon näpsäkkä käsikirjoitus irvailee amerikkalaiselle arvomaailmalle, jossa julkisuuteen pääsy on kaiken edellytys keinoja kaihtamatta. Omia agendoja ajetaan muiden kustannuksella, jos vain tie huipulle sillä keventyy. Elokuva on loistavaa satiiria 20-luvun Amerikan viinan ja jazzin vastaisesti moraalitaistelusta, samaan aikaan kun yhteiskunnan sisäinen todellisuus oli jo täysin läpimätä.

Sekä Rennée Zellweger että erityisesti Catherine Zeta-Jones tarjoavat murhaavina madonnoina häikäisevät roolisuoritukset.

3. Moulin Rouge (2001)

Tuskin mikään yllätys. Moulin Rouge oli läpimurtoteos elokuvahistoriallisessa mielessä, sillä se “palautti jälleen henkiin” elokuvamusikaalit 2000-luvun alkupuolella. Elokuva keräsi 6 Oscar-ehdokkuutta joista se pokasi vain kaksi. Silti kyseessä oli hyvin nopeasti moderni klassikko. Ja kuten monien klassikoiden tapaan myös Moulin Rouge on kerännyt jälkiviisastelijoiden suunnalta järjettömän määrän kritiikkiä.

Kyseessä on tyylipuhtaasi aikuisten satu ja täten elokuvan teemat ja niiden käsittely on saduille tunnusomaisesti lapsellisia ja yksinkertaistettuja. Moulin Rougen idean voi tiivistää helposti yhteen lauseeseen: se on tarina rakkaudesta. Kaksi ihmistä rakastuu toisiinsa ja heidän rakkautensa kannattelee läpi elokuvan juonimylläkän. Tämän syvällisempiin tulkintoihin ei elokuva mene. Jos kaiken edellä mainitun kykenee sulattamaan jää käteen yksi aikansa hienoimmista rakkausspektaakkeleista.

Moulin Rouge on itsetietoinen elokuva; se tiedostaa ja hyväksyy oman naiviutensa vilpittömästi. Elokuva pyrkii vaikuttamaan enemmän kuvallisella kerronnallaan kuin juonikuvioillaan, ja itse asiassa on hyvin helppo väittää, että Moulin Rougen kaltaista majesteettisen riemunkirjavaa elokuvaa nähdään hyvin harvoin. Jokainen ruutu, jokainen pieni freimi, voitaisiin irrottaa kokonaisuudesta sellaisenaan ja kehystää tauluksi. Niin freskomaista elokuvan lavastus, puvustus ja kameratyöskentely on.

Moulin Rouge on myös yksi harvoista elokuvamusikaaleista joka ei ole adaptoitu teatteriversiosta. Ohjaajana toiminut ikiromantikko Baz Luhrmann otti suuren hasteen nivoessaan yhteen aikansa pop-klassikoita ja tuottaen yhden harvoista elokuvamuotoisista jukebox-musikaaleista. Come What May on elokuvan ainoa kappale joka on sävelletty itsessään elokuvaa varten (tosin elokuva oli Luhrmannin aikaisempi teos Romeo + Julia).

2. Sweeney Todd – Fleet Streetin paholaisparturi (2007)

Tim Burtonin adaptaatio Stephen Sondheimin säveltämästä broadway-klassikosta herätti sekä kauhua että ihastusta ennen ilmestymistään. Pelko koski lähinnä Burtonin kokemattomuutta musikaalien saralla.

Lopputulos kuitenkin onnistui ja sai varsin myötämielisen vastaanoton pieniä hajaääniä lukuunottamatta. Toistaiseksi se on myös Burtonin viimeisin onnistunut elokuva (en ole nähnyt Dark Shadowsia).

Sweeney Todd on Burtonia aidoimillaan, aina kalvakkaa yleiskuvaa ja kalmankalpeita kasvoja myöten. Samalla se on myös hyvin kyyninen elokuva, sillä yhdellekkään elokuvan hahmoista ei voi povata onnellista loppua. Jopa elokuvan klassiset rakastavaisetkin toteavat lopussa mahdottomuutensa todelliseen onneen. Jokainen hahmo on tavoitteidensa  vanki ja pyrkimys saavuttaa nuo tavoitteet lopulta johtaa heidät turmioon.  Äärimmäisen verinen kuvasto (ensimmäinen k-18 musikaali) ei juurikaan jätä hymynpilkahduksia kasvoille.

Tämä myös tekee elokuvasta pohjattoman mielenkiintoisen. Se on poikkeus omassa genressään. Elokuvan lauluosuudet ovat siinä mielessä harvinaisia että ne eivät ole itsenäisiä kappale-esityksiä, vaan kannattelevat elokuvan dialogia eteenpäin. Tämä on varsin erityistä, kun ottaa huomioon kuinka moni elokuvamusikaali lopulta sortuu olemaan lähinnä kävelevä soundtrack.

Elokuvan pääroolin tekevä Johnny Depp ei ollut varsinaisesti laulaja, vaikka musiikkitaustaa bänditoiminnasta löytyikin. Sweeney Toddille tyypillinen vahva teatteribaritoni sai siis siirtyä sivuun rokahtavamman raspiäänisen tulkinnan edestä. Lopputulos ei miellyttänyt kaikkia, mutta silti Depp onnistui tekemään jälleen kerran hahmon joka jäi ikonisesti elämään. Suurin osa ihmisistä yhdistää Sweeney Toddin edelleenkin Deppin rokki-parturiin.

1. Dancer in the Dark (2000)

Kaikki muistavat Björkin ilmestymisen Oscar-gaalaan joutsenasussa, mutta harva muistaa miksi islantilainen laulaja koko gaalassa edes nähtiin. Kyseessä oli Oscar-ehdokkuus parhaasta musiikkikappaleesta Lars Von Trierin elokuvasta Dancer in the Dark. Björk sävelsi elokuvan musiikit ja näytteli itse pääosan.

Dancer in the Dark osoittaa musikaaligenren taipuvuuden, jos vain sitä osataan oikein käyttää. Von Trier ei onnistunut pelkästään luomaan yhtä parhaimmista elokuvamusikaaleista vaan mahdollisesti myös yhden parhaimmista elokuvista.

Von Trierin useat ohjaustyöt ovat vahvasti kiinni ohjaajansa tunnetiloissa ja yleensä ne myös heijastelevat niitä. Dancer in the Dark ei ole juurikaan poikkeus. Se on äärimmäisen traaginen ja loputtoman lohduton tarina tehdastyöläisenä toimivan yksinhuoltajaäidin kamppailusta arjen ja elämän kanssa.

Sortumatta surulla ratsastamiseen Von Trier kuitenkin tarjoaa valoa ja iloa päähahmon ajatusmaailman kautta. Björkin hienosti inhimillistämä hahmo hakee eskapistista pakoa elämällä elämäänsä kuin loistokasta musikaalia. Elokuvan musiikkikohtaukset eivät ole todellisuudessa kiinni, ne ovat hahmon pään sisällä tapahtuvia pakohetkiä todellisuudesta.

Von Trierin oli yksi Dogma-95 tyylisuuntauksen luojista. Tyyli korosti elokuvan luonnollisuutta pyrkimällä eroon kaikesta keinotekoisuuteen pohjautuvasta kikkailusta. Näitä oli mm. lavastus, ylimääräiset valot jne.

Dancer in the Dark on esimerkki siitä miten dogma periaattessa toimii. Toisaalta se myös rikkoo kirjoitettuja sääntöjä hetkittäin. Elokuva on kyllä pelkistetty, kuvattu autenttisilla kuvauspaikoilla ja käyttäen käsivarakameraa. Toisaalta ulkopuolista musiikkia on käytetty etenkin musikaalikohtauksissa, mikä dogman sääntöjen mukaan ei pitäisi olla sallittua. Rytmi ja tietyt soundit kuitenkin syntyvät ympäristöstä tulevista äänistä.

Elokuvana Dancer in the Dark on puhutteleva, vavisuttava, suututtava ja emotionaalisesti äärimmäisen vahva. Monien muiden tragediaelokuvien tavoin se ei tukahduta omalla melankoliallaan vaan onnistuu kertomaan jotain täysin erityislaatuista.

Tähdet tähdet, luotanne tahtoisin pois

“Mikä on viiden tähden elokuva?” kyseli Filmitähti-sivusto artikkelissaan viikko takaperin. Vastausta kysymykseen ei ole tai sitten niitä on liian paljon, sillä kukaan ei pysty määrittelemään tyhjentävästi viiden tähden elokuvan raja-aitoja. Ja ihmekös tuo, sillä elokuvakritiikin keskiössä mikään ei ole keinotekoisempaa kuin tähdittäminen.

Tähtikulttuuri on nivoutunut kiinni elokuvakritiikkiin – se ymmärretään osaksi sitä ja sitä ilman tuntuu vaikealta elää.  Ilmiönä se on kuitenkin varsin nuori, eikä edes erityisen hyvin stabiloitunut. Aniharva kuvataide-, teatteri- tai kirjallisuukritiikki hyödyntää tähtijärjestelmää. Tähtien laukominen on hyvin vahva osa vain elokuva- ja pelikritiikkiä.

Miksi näin? Syitä on varmaan lukuisia, mutta yhtenä sellaisena voidaan pitää elokuva- ja peliteollisuuden nuoruutta; liikkuva kuva on “vain” päälle sata vuotta vanha ja peliteollisuus tästä reilusti alle puolet. Elokuvat myös miellyttävät taidemuotona laajempaa yleisöä ja pelikulttuuri on puolestaan vahvasti kiinni modernissa elokuvateollisuudessa. Tällöin kritiikki suuntautuu laajemmalle ja nuoremmalle kohdeyleisölle, eikä enään voida luottaa siihen että kiireinen urbaani elämäntapa-asukas jaksaisi lukea kokosivun kritiikkejä. Tarvitaan nopeampi ja helpompi tapaa arvottaa teoksia keskenään.

Idealistisessa maailmassa tähtijärjestelmä toimii siten, että aluksi luetaan kritiikki ja lopussa pönöttävä tähtirivistö lähinnä summaa kriitikon mielipteet joksikin yhdeksi “kokonaisarvosanaksi”. Todellisuus on kuitenkin toinen ja yleensä lukija katsoo elokuvien saamat tähtimäärät ja jättää kritiikin lukematta kokonaan. Jokainen voi testata tätä kotonaan tai kaveripiirissään; sen sijaan että kysytte mitä tähtimääriä kyseinen elokuva on saanut kysykää enemmänkin miksi kyseinen kriitikko antoi elokuvalle tällaiset tähtimäärät. Yleensä vastaus on “en tiedä, mutta kyseessä on huono elokuva koska se sai vain kaks tähteä.”.

Tässä on myös tähtijärjestelmän suurin ongelma. Minkä tahansa elokuvan summaaminen “kahden tähden elokuvaksi” tai “neljän tähden elokuvaksi” on teoksen epäoikeudenmukaista pahoinpitelyä. Kehnoinkin blockbuster on reilun kritiikin arvoinen eikä se toteudu jo elokuvan nimen alla sojottaa pelkästään yhden tähden leima. Kriitikoiden työläät analysoinnit ovat menettäneet merkityksensä kun pihviksi on muodostunut kimmeltävät tähtikuviot.

Samalla myös suhteellisuudentaju heittää härän pyllyä. Joku voisi kysyä minulta miksi Hunger Games tai Iron Sky saivat vain kaksi tähteä mutta Mamma Mia! sai kolme. Vastaus on: en minä tiedä. Voin kyllä sanoa mikä Mamma Miassa! toimii ja mikä ei toimi, sama juttua Hunger Gamesissa ja Iron Skyssa. Lopun tähdet (tai arvosanat) ovat vain kosmeettisia tiivistelmiä mielipiteestäni – harvoin edes muista minkä arvosanan jollekin teokselle annoin. Jos alkaisin jotain tietopankkia kaikista tähtiarvosanoista pitämään päässäni ja suhteuttaisin näihin nähden jokaisen seuraavaksi arviomani elokuvan, olisin hyvin nopeasti lataamolla. Jos kritiikin lopussa ei olisi mitään tähikuvioita niin tällaista ongelmaa tuskin syntyisi – ihmiset voisivat vain lukea itse kritiikin ja todeta sitten onko elokuva näkemisen arvoinen vai ei.

Loppuun tehty sanallinen tiivistelmä elokuvan kritiikistä riittäisi korvaamaan tähtijärjestelmän. Sen lukemiseen ei mene kuin viisi sekuntia ja sitä kautta saa suppean mutta silti tähtijärjestelmää kattavamman mielikuvan siitä mikä oli kyseisen kriitikon mielipide kyseisestä elokuvasta. Mutta silti tähtikulttuurista on vaikea irrottautua ja tähän on syynä elokuvajulkaisijoiden ja kriitikoiden välinen vuorovaikutus. Jahka Avengers saavuttaa blu ray ja dvd-markkinat niin katsokaa kuinka monta neljän tähden rivistöä elokuvan etukannessa kimaltaa.  Tähtijärjestelmä on elokuvalevittäjien unelma, sillä ne sisältävät itseisarvon jota ei mainostempuilla pystytä ostamaan. Toisaalta kannessa loistavat tähdet palvelevat myös lehteä/saittia joka tähtiä antaa sillä se on ilmaista mainosta heille itselleen. Ainoat jotka kärsivät on kuluttajat, kriitikot ja tekijät…no biggie.

10 Guilty Pleasure elokuvaa

Guilty pleasure on englannin kielinen termi ja tarkoittaa vapaasti määriteltynä jotain yleisesti paheksuttua asiaa josta kuitenkin kyseinen henkilö kykenee nauttimaan.

Aina yhtä rikas suomen kieli ei ole kyennyt termille löytämään sopivaa vastinetta, joten pidetään kiinni englantilaisesta vastineesta, oli se sitten terminologisesti kuinka kömpelöä tahansa.

Internet on pulollaan elokuvafriikkejä jotka listaavat guilty pleasure-listojaan, mutta määrittely siitä mikä oikeasti on “guilty pleasure”-elokuva tuntuu oudolta.

Guilty pleasureksi tuntuu kelpaavan niin Titanic (11 Oscarin voittaja? Ja me puhumme yleisesti paheksutuista elokuvista…) Moulin Rouge (Herätti musikaaligenren henkiin 2000-luvulla. Yleiseti pidetty modernien musikaalien kärkinimenä) että Commandokin (toimintaklassikko, jonka kritisoiminen on suurempi pahe kuin siitä pitäminen). Jos määritelmä todellakin olisi “yleiseti paheksuttu”, niin yksikään edellämainituista ei siihen listaan sopisi.

Kyseessä onkin enemmän elitistit vastaan tavikset asetelma. Substanssia ja elokuvasisältöä vaativat kriitikot eivät tykkää Titanicin yksinkertaisesta rakkaustarinasta, mutta eksploitaatiolle alttiit normikatsojat pitäytyvät kiinni leffan emotionaalisuudessa. Tämäkin karahtaa karikolle viimeistään siinä vaiheessa kun tajutaan, että elokuvien arvostus muuttuu ajan myötä (Yritäpä löytää vuonna -97 joku kriitikko joka antoi Titanicille vähemmän kuin neljä tähteä).

Joten päätin tehdä näin: Käytän Rotten Tomatoes sivuston “Tomatometeriä” joka määrittää elokuvakriitikoiden arvosanojen keskiarvon kautta onko elokuva “Fresh” (>60%) vai “Rotten”(<60%). Kyllä, tämäkin sisältää keinotekoisuutta eikä anna oikeastaan millekään elokuvalle mitään itseisarvoa. Silti se on selkein tapa määrittää mitä voidaan pitää “guilty pleasurena”.

Elokuvat eivät ole missään arvojärjestyksessä.

10. Doom (2005)

Doom oli tuomittu tapaus jo ennen kuin elokuva ilmestyi. Pelielokuvia kohtaan oli paljon, osittain oikeutettuja, ennakkoasenteita eikä Doom ollut poikkeus.
Ja käsillehän homma sitten lopulta kusikin, eikä elokuva ollut oikeastaan kenenkään mielestä hyvä.
Silti se viehättää minua. Vaikka voinkin allekirjoittaa että elokuvan juoni on armottoman typerä ja henkilöhahmot ohuita kuin pannukakut, elokuva onnistui silti juonenkäänteissään yllättämään minut – mitä ei tapahdu kovinkaan usein.
Olen näihin päiviin mennessä moittinut itseäni, sillä onnistuin aliarvioimaan elokuvan jota ei pitäisi pystyä aliarvioimaan. Plus, että The Rockilla oli vielä tuolloin riittävästi karismaa ja tähti-imagoa jotta elokuva pysyi mielestäni seurattavana.

Tomatometer: 20%

9. Skorpionikuningas (2002)

Kahden ensimmäisen Muumio-elokuvan myötä ihmeellisenä sisarseikkailuna syntynyt Skorpionikuningas oli The Rockin ensimmäinen viralline debyyttileffa. Joku voisi laskea pari hassua minuuttia ja surkeasti renderöidyn CGI-viritelmän Muumio 2:ssa The Rockin ekaksi elokuvatyöksi, mutta minä olen toista maata.
Skorpionikuningas ei oikeastaan voi yllättää, mutta voisin väittää että se ei petäkkään. Se on keskitasoisella budjetilla tehty keskitasoisen muovinen sandaaliseikkailu.
Elokuvan vetovoima onkin sen ironisuuudessa, jota The Rock replikoineillaan ja liioitetun testosteronisella näyttelemisellään ilmentää. Väittäisin myös että elokuvan taistelukohtaukset ovat varsin onnistuneita. Katsottava pätkä, jos pystyy unohtamaan typerät sivuhahmot.

Tomatometer: 41%

8. Con Air (1997)

Nicholas Cage on hieno näyttelijä silloin kun hän sille päälle sattuu. Con Air ei ole ehkä miehen näyttelemisen kulmakivi, mutta Cagen “Don’t you dare touch that bunny” kommentit lämmittävät oudolla tavalla. John Malkovich vetää maneerit pohjassa elokuvan aivopahiksena ja lämmin tunne sisälläni vain kasvaa. Loppukliimaksissa lentokone laskeutuu keskelle ruuhkaista moottoritietä, pahikset lähtevät pakoon paloautolla ja Nic Cage hyppää prätkän selkään…kyllä tässä aletaan olla jo täydellisyyden äärellä.

Tomatometer: 55%

7. 8 mm (1999)

Ei tämmöisiä Hollywoodissa yleensä tehdä. Nic Cage esittää etsivää joka lähtee selvittämään sunff-elokuvan alkuperää. Kuvastoltaan ja teemoiltaan liikutaan jo lähellä k-18 ikärajaa, jota edes tuolloin ei Suomessa tunnettu. Elokuva on saanut negatiivista palautetta juuri väkivaltaisuutensa epämiellyttävyydestä, koska väkivallan pitäisi olla tällaisissa elokuvissa nähtävästi hauskaa ja fantsua…hohhoijaa. Nic-setä katselee tyhjällä katseellaan koko palkkatilinsä edestä. Joaquin Phoenix piipahtaa sivuosassa pornokaupan myyjänä.

Tomatometer: 22%

6. Muumio (1999)

Köyhän miehen Indana Jones on juuri sitä itseään. Brendan Fraserin tähdittämä elokuva siirsi kauhuklassikon uudelle aikakaudelle ja teki siitä pesunkestävän seikkailupätkän. Rakkaus Indiana Jonesia ja seikkailuelokuvia kohtaan saa antamaan elokuvalle paljon anteeksi, eikä Fraserin roolisuorituskaan ole oikeastaan yhtään pöllömpi. Erikoisefektit olivat jopa aikakautensa mittapuulla kehnoja.

Tomatometer: 55%

 

5. Wild Wild West (1999)

Vuosi -99 oli nähtävästi minulle jotenkin erityisen miellyttävä, sillä suurin osa guilty pleasureista sijoittuu kyseiselle ajankohdalle. Wild Wild West oli megafloppi ja razzie-palkkinot raikuivat iloisesti taskussa kun elokuva lopulta valkokankaalta VHS-hyllyille siirtyi. Will Smith pahoitteli että ylipäätänsä oli koko elokuvassa.
Suurin ongelma on tv-sarja jonka pohjalta elokuva on tehty. Filmi kuksi lähdemateriaalinsa muodottomaksi ja siirsi tilalle halpaa drag-pelleilyä ja irtovitsejä. Jos tv-sarja ei ole tuttu (kuten minulle) pystyy Wild Wild Westistä jopa nauttimaan. Smithin ja Klinen yhteispeli toimii jotenkuten ja Salma Hayek käy näyttämässä paljasta peppua, nähtävästi ohjaaja ei hirveämmin jaksanut naissankareihinsa panostaa. Erikoisefektit ovat jopa nykymittapuulla erinomaisia.

Tomatometer: 21%

4. Last Action Hero (1993)

Last Action Hero on niin metaa. Fiktio ja todellisuus vaihtelevat paikkaa kun nuori poika singahtaa ihailemansa toimintatähden elokuvamaailmaan. Last Action Hero toimii sekä hyvänä actionsatuna että myös Schwarzeneggerin postmodernina itsetutkiskeluna. Vuosien myötä ihmiset ovat kaivaneet elokuvan sisäisiä piilomerkityksiä esiin. Heppoista yhteiskuntakritiikkä on myös löydettävissä.

Tomatometer: 38%

 

3. Mamma Mia! (2008)

Mamma mian! epäsuosio RT:ssä oli itseasiassa minulle yllätys. Suomessa abba-musikaali sai suhteellisen myötämielisen vastaanoton. Eikä se oikeasti ole huono pätkä, mutta voin ymmärtää että sen tahallinen rosoisuus ei uppoa musikaalifanien valtavirtaan (minä olen musikaalifani, mutta uin vastavirtaan hipsterinä). Brosnanin laulaminen sai minut samaistumaan mieheen entistä enemmän. Seyfried todisti kykenevänsä levyttämään levyn jos vain tahtoisi, mutta ei vain nyt juuri jaksa. Streep hehkuu ammattitaitoa kilometrien päähän. Kyseessä on muuten suhteellisen selkeästi naisten elokuva, jossa miehet vain pöljäilevät sivussa ja näyttävät vuorostaan paljasta peppua. Tasa-arvo voi olla kaukana, mutta saavutamme sitä kokoajan.

Tomatometer: 54%

2. Sinussa on se jokin (1999)

Voi 90-luku, muistatko vielä minut? Teinileffojen ysärikauden pohjateos on korneista kornein. Nörtti introvertti tyttö muuttuu koko koulun kuumimmaksi kissaksi kun häneltä poistetaan lasit ja avataan hiukset sekä ripsitään kulmakarvoja. Pinnallisuus huutaa hoosiannaa ja elokuvaa parodioitiin parodioimisen edestä. Ei minulla ole oikeutuksia tälle elokuvalle, pelaan nostalgiakortin tähän paikkaan. Elokuva on katsomisen arvoinen pelkästään ikimahtavan “Kiss me”-kappaleen takia tai jos tahtoo nähdä Usherin DJ:nä.

Tomatometer: 39%

1. Cobra (1986)

Stallonen kasarikauden paras teos on vähän samaa puuta kuin Commando, mutta ei yhtä arvostettu. Elokuvan jokainen freimi on kyllästetty Reaganilaisella ajatusmaailmalla ja oikeistolaiset arvot kiiluvat kirkkaina kuin tähtilippu. Samalla se on niin todellisuuden ulkopuolella että sen epäterveelle ideologialle heittää hyvästit hyvin nopeasti. Cobra on kasaritoimintaa aidoimillaan.

Tomatometer: 13%

Hetken tähti – Mara Wilson

Yksi yleisimpiä harhaluuloja jotka Hollywoodin liitetään on näyttelijöiden pysyvyys. Tarkoitan tällä nyt sitä, että kun unelmatehdas ottaa sisäänsä jonkun lapsinäyttelijän, niin oletus on että tämä lapsinäyttelijä tulee toimimaan kameran edessä jatkossakin.

Käsitys on varsin helppo ymmärtää. Monet lapsinäyttelijät jotka ovat esiintyneet merkittävissä rooleissa jatkavat uraansa vielä aikuisenakin. Näiden julkimoiden jalkoihin jää kuitenkin koko joukko lastenelokuvissa patsastelevia sivuosallisia sekä halvemmissa elokuvatuotannoissa esiintyviä tähdenalkuja.

Siksi onkin mielenkiintoista kun joku semi-tunnettu lapsinäyttelijä tavallaan katoaa skenestä. Tunnetuin esimerkki lienee Star Wars Episode 1:sen  Jake Lloyd. Mutta emme kuitenkaan ole kiinostuneita hänestä.

Käsi ylös kuka muistaa Mara Wilsonin? Ei varmaan nimeltä kukaan. Kyseessä on 90-luvulta 2000-luvun vaihteeseen jossain määrin julkisuudessa ollut  lapsinäyttelijä, jonka parhaiten ihmiset varmaan muistavat Matilda-elokuvan pääosasta.

Wilsonilla on aina ollut erityispaikka minun sydämessäni, koska hän on ainoa ihminen jonka tiedän syntyneen saman vuoden saman kuukauden samana päivänä kuin minä – ainakin jos Imdb:hen on uskomista (ja minähän uskon. Muuten kaikki maagisuus Wilsonista katoaisi).
En ole koskaan ollut Wilsonin elokuvien erityisen suuri ystävä. Matilda ei ollut mielestäni kaksinen tapaus, edes silloin kun sen ensimmäisen kerran katsoin. Muut hänen elokuvistaan ovat lähinnä tulleet tutuksi vanhemmalla iällä.

Lapsinäyttelijänä Wilson oli peruspätevä; viaton, söötti mutta ei aina hirveän sielukas. Otetaan nyt huomioon että tämä tulee kuitenkin henkilön suusta joka lähtökohtaisesti ei voi sietää lapsinäyttelijöitä, ellei heistä jokainen tee H.J. Osmentin tasoisia roolisuorituksia.

Miksi kuitenkin otin Wilson esille on sen takia, että joskus vuonna kahvi ja vanukas lupasin leikkimielisesti etsiväni kyseisen tytön esille. En koskaan tätä lupausta toteuttanut, tai periaatteessa Wilson ehti tehdä sen ennen minua.

Viime yönä internetjulkimo ja TGWTG-sivuston kantava vetovoima Doug Walker (aka Nostalgia Critic) teki videon yhdestä Mara Wilsonin elokuvasta (kyseessä on elämää paskempi Henkimaailman hommia vuodelta -97, jota Mtv3 näyttää tasaisen tappavin väliajoin). Videon lopussa tapahtuu yllätys, kun Wilson ilmestyykin Walkerille web-kameran välityksellä…sillä hetkellä tunsin henkeni salpautuvan (oikeastaan oli vain hieman yllättynyt, mutta se ei kuulostaisi yhtä dramaattiselta).

Wilson siis elää ja voi hyvin (oletan ainakin). Hän kirjoittaa blogia netissään ja hänellä on myös aktiivinen twitter-tili. Kirjoituksissaan Wilson vaikuttaa erittäin fiksulta ja järkevästi ajattelevalta ihmiseltä. Blogin kautta pääsee myös kurkistamaan hieman lapsinäyttelijöiden todellisuuden taakse sekä siihen miten aikoinaan ollut ura vaikuttaa Wilsonin elämään vielä tänäkin päivänä. Jonkinlaisena wannabe-kriitikkona oli myös varsin virkistävää muistaa, että kaksiulotteisen valkokankaan toisella puolella on hengittäviä ja olemassaolevia ihmisiä.

Maran blogi:

http://marawilsonwritesstuff.com/

Nostalgia Criticin video:
http://thatguywiththeglasses.com/videolinks/thatguywiththeglasses/nostalgia-critic/35109-a-simple-wish

Nälkäpeli

“Se on uusi Twilight” hehkuttaa elokuvajournalistit sekä kriitikot heittäen teokselle neljää jopa viittä tähteä. Kansan rivit tuntuvat jakavan kriitikkojen hehkutuksen ja pitkästä aikaa kuluttajien ja arvostelijoiden kentällä vallitsee rauha. Samaan aikaan eräs elokuvafriikki Turussa kokee itsensä hyvin yksinäiseksi.

Suaznne Collinsin nuorten romaani Nälkäpeli on taipunut elokuvamuotoon Gary Rossin ohjaamana. Tieteisdystopia kertoo totalitaarisesta yhteiskunnasta joka kontrolloi alemman väestön kapinallisuutta tosi-tvmäisellä Nälkäpeli-formaatilla; kunkin köyhälistöalueen nuorista lähetetään poika ja tyttö osallistumaan brutaliin tappopeliin, jossa voi selviytyä vain yksi henkilö.

Nälkäpeli herätti ilmestyessään kyynistä räksyttämistä, etenkin niiden keskuudessa jotka tuntee Battle Royalen sekä Running Manin. On silti tympeää mennä väittämään että Nälkäpeli olisi suora kopio Battle Royalesta, vaikka elokuva omaakin saman konseptin ja joitain tyylillisesti yhtenäisiä piirteitä. Battle Royale on japanilainen yhteiskuntasatiiri missä taas Nälkäpeli on tyylipuhtaasti teinien toimintajännäri.

Nälkäpelillä on kyllä hetkensä. Ennen virallista kilpailua tapahtuva jännitteen nostattaminen on suhteellisen onnistunutta ja Katniss Everdeen on vakuuttava päähahmo. Everdeeniä esittävälle Jennifer Lawrenceille kyseessä on varmasti ponnahduslauta elokuvatähteyteen, sillä valtaisen suosion lisäksi nuorella näyttelijällä on elokuvastudioiden ja ohjaajien arvostamia lahjoja – seesteisyyttä ja maaneerittomuutta.

Elokuvan pohja pettäkiin heti virallisen nälkäpelin alettua. Kirjaa lukematon katsoja huomaa yhtäkkiä katsovansa eri ikäisten teinien tapposirkusta omaamatta todellista kosketuspintaa valtaosaan hahmoista. Henkilöitä lakoaa metsikössä, mutta kaikki on kovin latteaa. Niinä hetkinä kun emotionaalista latausta pyritään rakentamaan, se tuntuu lähinnä kornilta. Päähenkilöiden romanssikin rakentuu kehnosti.

Visuaalisesti elokuva on haaleasävyinen, mutta rikkoo värikatalogia riemunkirjavilla asustuksilla jotka muistuttavat hyvin paljon Fifth Elementtiä. Tulevaisuuskuvaston visuaalisuutta voisi moittia geneerisyydestä, mutta ei se kuitenkaan häiritsevästi silmille hyppinyt.

Suurempi ongelma on kameratyöskentely. On vaikea sanoa onko Michael Mannilta ryöstetty, nykyisin monissa trendielokuvissa käytetty, kuvaustapa Oscar-ehdokkaanakin olleen kuvaaja Tom Sternin vai ohjaaja Rossin idea. Varmaa on ainakin, että se tekee elokuvan seuraamisesta hetkittäin todella raskasta.

Toimintakohtauksissa kameralla otetaan tiukka lähikuva tapahtumista ja masinaa aletaan heilutella käsivaralla. Tilanteesta ei saa mitään selvää ja päätä alkaa särkemään hyvin nopeasti. Tavallaan “hektisellä” kuvauksella voidaan perustella kaaottisuuden ilmentämistä, mutta suurimpana syynä lienee ollut väkivaltaisten kohtausten keinotekoinen sensurointi alemman ikärajan tavoittelemiseksi.

Nälkäpeli jättää hyvin oudon fiiliksen. Tässäkö nyt kaikki oli? Nälkäpeli ei toimi satiirina niin kuin Battle Royale, eikä siinä ole Running Manin tahtonta/tahallista camp-arvoa. Konsepti itsessään ei ota tosi-tv kommentaaristaan mitään kunnolla irti – ja tämänkin oikeastaan Truman Show, monen muun 90-luvun loppupuolen elokuvan kanssa, tekee paljon paremmin.

Ostin kirjan ja luen sen. Ehkä sitä kautta pääse viimein käsiksi todelliseen ilmiöön nimeltä “Nälkäpeli”.

2/5